Ehkä se kieltään lipova liskomies

Ehtoota.

Täällä ollaan taas - ja millähän sitä tällä kertaa aloittaisi? Vaikka sillä, että elin elämäni ehdottomasti parhaan viikon. Elämäni huippuhetkiin kuului aiemmin muun muassa se päivä, kun äitini kanssa kävimme katsomassa koirapentuetta ja hän sanoi, että saisin niistä valita yhden. Ja nyt mulla on Tinka, tuo kukkajakkaran alla piileskellyt arkajalka, jo yhdettätoista vuotta. Sauna Open Air 2008, paras Scorpions-konsertti ikinä parhaan seuran kera - seuran, jota en enää koskaan saa. James Kottak lavan reunalla huutamassa meille "boobs", kun heitimme paidat pois. Ja viime viikko.

Heti viikon perään tuli koettua yksi elämäni surullisimmista kokemuksista. Helsingistä palattuani ja noin pari tuntia yöllä nukuttuani käperryin ilmapatjalle peittokasan päälle, tietysti siihen nukahtaen. Herätessäni olin tuntevinani käsivarren olkapääni ympärillä, kuten seitsemänä aamuna sitä ennen. Kun muutaman pitemmältä ajalta tuntuneen sekunnin kuluttua heräsin todellisuuteen, se päältäni pyyhkäissyt pettymyksen ja surun aalto oli jotain kamalaa. Samainen kokemus toisti itsensä kyseistä iltaa seuranneena yönä, mutta ei ole enää ilmennyt vaihdettuani nukkumapaikkaa takaisin lattialla lepäävälle patjalleni. Nyt tyydyn painamaan nenäni vasten tyynyäni, se kun sattuu vielä tuoksumaan kivalta.

Oon aina elänyt siinä uskossa, että tykkään nukkua yksin. Vaan eipä se olekaan niin. Nyt mun oloni on kylmä ja yksinäinen, ja nukkumaan meno on taas se hetki, kun haluan avata television, laittaa äänen hiljaiselle ja kuvitella, etten ole yksin. Varaläppärini ansiosta tosin tapan nykyään yksinäisyyttäni YouTuben avulla. Säästäähän se sähköäkin televisioon verratuna.

No, mitä mulle sitten muistojen lisäksi jäi viime viikosta? Sotkuinen pöytä, paljon Pepsiä, paketti makkaraa ja pekonia, eräs hyvin erityinen kivi, siivousta kaipaava huone ja selkeä visio siitä, miltä haluan tulevaisuuteni näyttävän.

Musiikin puolelta pitää varmaan mainita se, että oon kuluneen viikon aikana jäänyt virallisesti koukkuun J. Karjalaisen Mennyt mies -kappaleeseen. Vaikka kyseinen biisi onkin leimattu Luke Hainesin 21st Century Manin plagiaatiksi, ja vaikka kappaleessa käytetty nouseva sointukulku on kaikkea muuta kuin uusi keksintö, on sitä tullut kuunneltua koukuttumisrajan yli.

Fiiliksiäni eletystä viikosta edustaa kummallisen osuvasti maitoa myöten kappale, jonka muistan jo lapsuudestani. Se taisi olla yksi niistä biiseistä, jotka jompi kumpi isoveljistäni oli sisällyttänyt silloisen koneemme Winampiin, joka muuten näytti tältä.



P.S. Mun on pakko vihdosta viimein ostaa itselleni akustinen kitara. Sähköiseni ei juurikaan kuulosta hyvältä ilman muita instrumentteja, rummuista puhumattakaan. Mun alkaa olla korkea aika alkaa nauhoittelemaan musisointiani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti